Puuroa sormin

Sormiruokailuseikkailut jatkuvat. Olen pysynyt kuopuksen kanssa hyväksi havaitulla linjalla, eli kiinteää ruokaa on tarjolla 3-5 kertaa päivässä sopivasti päiväunien lomaan sovitettuna, joko soseena tai omin sormin syötävänä.

Lasten ruokkimisessa aamu- ja iltapalat ovat osoittautuneet kaikista vaikeimmiksi. Suositukset tuntuvat aina lähtevän siitä oletuksesta, että kaikki lapset haluavat syödä kaksi kertaa päivässä puuroa. Eivät ainakaan meillä. Liekö syypää äidin onnettomat puuronkeittotaidot, esimerkin puute (mun mielestäni puuro on syömäkelpoista lähinnä silloin, kun koko lautanen on täynnä voisilmiä) vai mikä, mutta puuro ei ole kummallekaan jälkeläiselle juuri maistunut.

Öh... Nam?

Mutta yrittänyttä ei laiteta! Pöllin taas ideoita verrattomasta Minä syön itse -opuksesta, ja tuunasin neljän viljan puuron omenaraasteella sekä ripauksella neilikkaa. Epämääräiseltä näyttävä möhnä syöttötuolin tarjottimelle (on muuten kätevä!), ensimmäiset suupalat valmiiksi lusikkaan ja nam nam - hyvin maistui, kun sai vielä ihan omin käsin popsia.

Sormin syötävä omppupuuro

2 dl vettä
1 dl puurohiutaleita
1 omena
hippunen jauhettua neilikkaa

Keitä puuro pakkauksen ohjeen mukaan. Raasta omena (käytin raastinraudan isompaa rei'itystä). Sotke keskenään ja mausta pikku hippusella jauhettua neilikkaa.

Syöminen toimi meillä parhaiten niin, että nostelin yhdellä lusikalla pieniä könttejä neidin omassa kädessä olevaan lusikkaan, josta ne päätyivät suht hyvällä onnistumisprosentilla suuhun.

Kotiäidin leppoisa arki

Washington Postin kolumnisti Carolyn Hax on vastannut neuvontapalstallaan varsin tyhjentävästi kysymykseen Why don't friends with kids have time?. Alkuperäinen juttu on jo vuodelta 2007, mutta pompsahti taas kiertämään Facebookissa ja sattui silmiini. Koko teksti kannattaa lukea, mutta varsinkin seuraavat kaksi asiaa täytyy yrittää muistaa itsekin seuraavan kerran kun joku tiedustelee, mihin kaikki leppoisa vapaa-aikani kotirouvana valuu ja miksi joskus mahtaa stressata:

• Constant attention. Lapset vaativat jatkuvaa huomiota. Siis ihan jatkuvaa. Pakoon ei pääse.

Kuva: howtobedad.com

• It's needing 45 minutes to do what takes others 15. KYLLÄ! Ehkä yksi ärsyttävimmistä asioista lasten kanssa on kaiken mahdollisen jatkuva keskeytyminen, mikä puolestaan johtaa kaiken mahdollisen pitkittymiseen. (Arvatkaa kauanko olen kirjoittanut tätä muutaman rivin tekstiä ja montako kertaa homma on keskeytynyt? Jep.)

Eikä siinä mitään. Kyllähän se voi ihmeelliseltä tuntua, jos itsellä ei lapsia ole, tai sitten vaihtoehtoisesti on joku mystinen supermutsi jolla vain kaikki onnistuu eikä mikään koskaan tunnu raskaalta tai ikävältä. Voin milloin tahansa myöntää, omat käsitykseni lapsiperheen arjesta ja pienistä lapsista ylipäätään ovat olleet täysin harhaisia ennen omaan jälkikasvuun tutustumista. Ja tämä on ehkä johtanut joskus myös valitettavan moukkamaiseen käytökseen ja typeriin kommentteihin. Olen esimerkiksi hieman närkästynyt pienen vauvan vanhemmille, jotka eivät mainion keikan jälkeen halunneetkaan jatkaa iltaa meidän muiden (tarvitseeko edes sanoa, että silloin vielä lapsettomien) kanssa baarissa, vaan poistuivat jo yhden tuopin jälkeen. Auts. Kun en silloin tajunnut pyytää anteeksi, niin pyydän nyt. Ihan vakavissani kuvittelin, että jo lähes vastasyntyneenkin voi tuosta vain jättää suunnilleen kenen tahansa hoidettavaksi yhdeksi yöksi.

Vaikeita asioita

Ystävän lapsi makaa teholla hengityskoneessa katastrofaalisesti pieleen menneen leikkauksen jäljiltä. Myös oma lähisukulainen on tajuttomana sairaalassa, emmekä tiedä kuinka hänen käy. Arvatenkin tunnelmat ovat apeat, ja tietysti sen huomaa myös lapsi. Kuulee isänsä huolestuneen äänen puhelimessa sekä meidän vakavat keskustelumme. Tietää, ettei kaikki ole nyt ihan niin kuin pitäisi.

Ensimmäistä kertaa huomaan miettiväni, miten 2,5-vuotiaalle puhutaan sairaudesta, jopa kuolemasta. Pitäisikö sanoa mitään? Vakuuttaa että kaikki on hyvin ja läheinen paranee varmasti? Vai jotenkin pohjustaa pahimman varalle?

En tiedä. Toivon vain ihan pirusti, että huominen on parempi kuin tänään.

Pieni perunanpurija

Esikoisen kanssa syöminen tuntui pitkään olevan tuskaisen vaikeaa temppuilua, kaukana idyllisen rauhallisista perheen yhteisistä ruokahetkistä. Siksipä en olekaan nyt toisella kerralla pitänyt erityistä kiirrettä kiinteisiin ruokiin tutustumisen kanssa. Viisi kuukautta tuli kuitenkin täyteen joulukuun lopussa, ja kun syöttötuolissa istuminen alkaa pikku hiljaa onnistua, päätettiin tänään kokeilla.

Perunasose ei lusikasta syötettynä saanut suuren suurta innostusta osakseen, mutta kun lykkäsin tarjottimelle pari parunatikkua ja tyttö sai olla omatoiminen, olikin jo aivan toinen ääni kellossa:

Ripaus tervettä epäluuloa...

...mutta uteliaisuus kuitenkin voitti!

Sormiruokaillen taidetaan lähteä siis liikkeelle tällä kertaa, ja mikäpä siinä. Hyllystä löytyy jo valmiiksi suht tuore kotimainen teos Minä syön itse - Sormiruokailun käsikirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille. Ja itse asiassa niillekin joita ei oikeastaan kiinnostaisi! Kirjan ote on ihanan rento eikä tiukkapipoista tuputtamista. On ihan okei sekä sormiruokailla että syöttää soseita, jos se tuntuu itsestä sopivalta. Ehkä parasta oppaassa on loppupuolen reseptiosio, jossa on paljon hyviä ideoita koko perheelle sopivien helppojen yhteisten ruokien valmistamiseen.

Kuvissa näkyvä syöttötuoli on muuten samanlainen Svan, joka jo isoveljelle aikanaan hankittiin. Nyt meillä on niitä kaksi, sillä vanhempi tuoli on jo jonkin aikaa toiminut taaperon istuimena ilman turvakaaria ja tarjotinta.

Onneksi muutkin tekee sitä

Linda Saukko-Rauta, tuo mainio, hauska ja oivaltava sarjakuvantekijä, kiteytti ajatukseni tänään:

Kuva: Saukon Taivaspaikka

Autoton lapsiperhe matkustaa

Joulu tuli ja joulu meni täysihoidossa vanhempieni luona Keski-Suomessa. Joulunviettopaikan valinta ei meidän perheessämme onneksi ole ongelma, siirtyminen paikasta A paikkaan B sen sijaan on. Emme omista autoa, koska normaali arjessamme emme lähtökohtaisesti tarvitse sitä mihinkään. Asumme Helsingin kantakaupungissa erittäin hyvien julkisten kulkuyhteyksien lähellä. Täällä auto olisi enemmän riesa kuin ilo, ja sekä minä että mieheni keksimme autottomana säästetyille rahoille ihan riittävästi käyttöä.

Mutta sitten on tuo välimatka sukuloimaan ja mökille. Rattoisat 400 kilometriä ja rapiat päälle. Mitään viisasten kiveä emme ole vielä keksineet, miten matkan taittaisi mahdollisimman järjevästi ja miellyttävästi. Vuokra-auto tulee tietenkin ensimmäisenä mieleen, ja viikonloppureissuissa se olisikin ehdottomasti järkevin vaihtoehto. Koska välimatkaa on sen verran paljon, emme kuitenkaan usein viitsi vaivautua vain parin päivän takia, vaan vietämme perillä pidemmän pätkän. Silloin vuokra-autonkin kustannukset pompsahtavat reilusti ylöspäin, varsinkin kun perillä ollessamme emme taas tarvitse omaa autoa lainkaan.

Junalla pääsee Jyväskylään saakka, bussilla vähän likemmäs, mutta vähintään viimeiset kilometrit kotiovelle on kuljettava omalla autolla. Ja metrinkin automatka lasten kanssa tarkoittaa kahta turvaistuinta, minkä vuoksi muuten niin kätevä taksi on lyhyilläkin matkoilla poissuljettu vaihtoehto. Useimmiten matkaammekin junalla niin pitkälle kuin pääsemme ja viimeiset 100 km isäni kyydissä. Esikoisen jättimäinen turvaistuin on siirtynyt suht pysyvästi isovanhempien luokse, kuopuksen kaukalon juuri ja juuri jaksaa kantaa mukanaan.

Kun liikuteltavana on kaksi aikuista, kaksi lasta istuimineen ja koko köörin matkatavarat, on matkustamisesta aika usein leikki ja riemu kaukana. Tämän syksyn saldona omalla kohdalla on mm. infernaalinen paluumatka yksin kahden vuorotellen sontivan lapsen kera ja loppuhuipennuksena junan penkiltä lattialle turvakaukalossa valunut 2kk vauva.

Ai niin, ja mainitsinko jo ne kaksi kissaa?! Tänä jouluna jätimme katit suosiolla kotiin hoidettaviksi.

412 km kotipihasta tähän

Maailman parasta leipää

Ihanan rentouttavaa puuhaa tämä leivän leipominen kera lasten! Yksi huutaa tylsyyttään naama punaisena sitterissä samalla kun toinen kaataa silmän välttäessä puoli kiloa merisuolaa valmiiksi mitattujen jauhojen joukkoon. Onneksi ei sentään suoraan taikinaan, joten tilanne selvitetty ja nyt on taas tarjolla maailman parasta leipää.

Reseptin ja taikinajuuren olen saanut äidiltäni, hän puolestaan omaltaan. Mikään sukuperinne ei kuitenkaan ole kyseessä, vaan jostain lehdestä on mummo tainnut tämän "terveysleivän" ohjeen alunperin keksiä (liekö vaikka tämä Ritvan versio). Äidin tekemää leipää on nautittu ainakin omissa ylioppilasjuhlissani ja varmaan jo vuosia sitäkin ennen. Itse tein ensimmäiset leipäni 2,5 vuotta sitten, ja sen jälkeen säännöllisesti vähintään joka toinen kuukausi. Alkuperäistä ohjetta on tullut muokkailtua oman mielen mukaan vaihtelemalla ruis- ja vehnäjauhojen suhteita sekä käyttämällä erilaisia siemeniä. Raskausaikana esimerkiksi korvasin pellavansiemenet kokonaan pinjan-, kurpitsan- ja seesaminsiemenillä.

"TERVEYSLEIPÄ"

Ensimmäisenä päivänä sekoitetaan:
2,5 dl taikinajuurta
1,5 l kylmää vettä
3 dl pellavansiemeniä
3 dl auringonkukansiemeniä
8 dl vahnäjauhoja
12,5 dl ruisjauhoja

Seoksen annetaan seistä 12-24 tuntia.

Seuraavana päivänä lisätään:
5 dl haaleaa vettä
2 rkl suolaa
n. 14 dl karkeita ruisjauhoja (usein vähän vähempikin riittää)

Pala taikinaa otetaan seuraavaan leipomiskertaan. Juuri säilyy jääkaapissa 2 kk.

Taikina jaetaan (oliivi)öljyllä voideltuihin (ja halutessaan mannaryyneillä leivitettyihin) vuokiin. Tavalliseen uuniin mahtuu 3 vuokaa. Leivät saavat nousta 2-6 h kelmun ja pyyhkeen alla (niin että ovat "pulleita" mutta eivät valu yli vuokien reunojen).

Paistetaan 1 h 45 min 175-asteisessa uunissa, kumotaan pellille ilman vuokia ja jatketaan paistamista vielä puoli tuntia.

Meidän perheessä kaikki leivät viipaloidaan ja laitetaan pakkaseen. Sieltä voi napata viipaleen tai pari kerrallaan, sulattaa nopeasti leivänpaahtimessa ja nauttia tuoreen leivän mausta niin kauan kuin tavaraa riittää... yleensä ei kovin kauan, niin hyvää tämä on. (Varoitus! Pieruvaara on ilmeinen.)

Hetken taika

That magical moment when both kids are sleeping like a baby...

...ja mitä ihmettä mä teen? Vapaa-aikaa keskellä päivää, mitä se sellainen on?

Joulun toivelahjat

Sattuneesta syystä en ole heinäkuun lopun jälkeen juuri nukkunut muuten kuin parin tunnin pätkissä. Ehkä se alkaa hieman näkyäkin. Huomasin tänään seisovani vauvan ja kolmen haisevan roskapussin kanssa kerrostalomme rappukäytävässä ilman laukkua - ja sen myötä myös avaimia ja rahapussia. Onneksi olimme täysissä ulkotamineissa lähdössä hakemaan isoveljeä päivähoidosta, kännykkä sentään löytyi takin taskusta ja hissistä yhytetty ystävällinen naapuri päästi roskahuoneeseen. Nou hätä, mies tuli töistä ja pelasti. Mutta:

****

Rakas Joulupukki,

Minulla on tänä vuonna vain yksi toive
UNTA PERKELE!

Omasta mielestäni olen ollut aika kiltti koko vuoden.

Joulurauhaa,
H

****

Uusintayritys

Hei, olen hengissä!

Blogini minimaalinen lukijakunta ehkä havaitsi (tai sitten ei...), että katosin linjoilta noin vuosi sitten. Mitään kovin erikoista ei tapahtunut, elämä vain työllisti enemmän kuin ennen eikä työn ja lapsenhoidon lomassa oikein tuntunut jäävän aikaa blogikirjoitteluille. Myös itsekritiikki  ja -sensuuri iskivät: en oikein tunnistanut itseäni mistään tietystä blogigenrestä (äitiys, sisustus, käsityöt, ruoka...) ja omat räpellykset vähän joka rintamalla tuntuivat kaikinpuolin liian vähäpätöisiltä julkaistavaksi.

No onko jokin sitten ratkaisevasti muuttunut vuodessa? Eipä juuri. :) Olen kuitenkin kaivannut blogaamista koko hiljaiselon ajan ja ystävän esimerkin kannustama päätin antaa Wa-na-biille uuden mahdollisuuden. Onhan koko tämä vuosi 2012 ollut tavallaan uusintakierrosta - heinäkuun lopulla, tasan kaksi vuotta ja yksi päivä esikoisen syntymän jälkeen, kävin Kätilöopistolla pungertamassa pojalle pikkusiskon.

Äitiys"lomalla" siis jälleen, tällä kertaa ilman harhoja lomailusta.

Spede

Lapseni 1 v 2 kk ei juuri puhu (paitsi siansaksaa), mutta kyllä hän Speden lehtikuvista tunnistaa.

"Missä on Spede?"

PS. Mut ei se puhumattomuus mitään haittaa, Spedekin puhui vasta kolmevuotiaana...

Lintsillä

Kylässä olleen pikkusiskon syntymäpäivän kunniaksi suuntasimme koko porukan voimin Lintsille. Olen huvipuistofani. Harmittavan vähissä vain ovat ne kaverit, jotka jaksaisivat kiertää hurjimmatkin laitteet, mielellään vaikka useampaan kertaan. Ei siskostakaan ollut vuoristoradan ja uuden Ukon jälkeen enää mihinkään... Laitan toivoni nyt jälkikasvuun, jospa hänestä vielä joskus olisi mamman kaveriksi.

Alle vuoden ikäisille on Linnanmäellä tarjolla mukavan monta laitetta: Hepparata, Karuselli, KotKot, Maisemajuna, Pallokaruselli, Panoraama, Rekkaralli, Rumpukaruselli ja Vankkuripyörä. Maksavan aikuisen seurassa vauvat huvittelevat ilmaiseksi. Toinen vaihtoehto on ostaa lapselle Minihupi-ranneke, jolloin aikuinen puolestaan pääsee laitteisiin ilmaiseksi. Me testattiin laitteista kolme ensimmäistä ja kaksi viimeistä. Jännää oli, muttei liian. Ehdoton suosikki tuntui olevan pikkuinen maailmanpyörä eli Vankkuripyörä. Kaukana alhaalla vilkutteleville isille ja tädille irtosi leveä hymy jos toinenkin!

Otsis

Kynsisakset sanoivat nips-naps, ja pojan otsakiehkurat saivat kyytiä. Lähes silmillä roikkuva liehu ei ollut enää oikein kiva, joten minusta kehkeytyi hetkessä näppärä kotiparturi! Äitiyspakkauksen kynsisakset käteen, poika syliin ja se oli siinä. Okei, pientä viimeistelyä vaati vielä syöttötuolissa istuen (olisinpa tajunnut heti istuttaa tuoliin, niin olisi varmaan sujunut vieläkin näppärämmin). Uusi look naurattaa meikäläistä vielä muutaman päivän jälkeenkin. Hassu pieni pallopää. Mutta eikös kaikkien lasten kotialbumeihin kuulu hassuja kuvia rumassa, äidin leikkaamassa pottakampauksessa?

Laiskimus madonius

Eli suomeksi laiskamato. Toukokuu hujahti että humpsis! Blogissa on ollut hiljaista, vaikka arjen keskellä sattuu ja tapahtuu. Mies vietti isäkuukauden ja minä lomailin, olimme siis kaikki kolme yhdessä kotosalla, mummolassa ja mökillä. Nyt on palattu takaisin kotiäitiarkeen, ja yritän aktivoitua myös blogirintamalla. Jos ei muuten, niin omien muistojen takia.

Ajan kulku on muuttunut aivan käsittättämättömäksi. Aivan hetki sitten asuimme kahdestaan Kampissa 32 neliön erittäin edullisessa vuokrayksiössä, olimme velattomia ja matkustelimme paljon. Yhtäkkiä meillä on poika, mökki ja hyvin pian myös se asuntolaina. Eikä se poikakaan ole enää mikään pikkuvauva. Ensimmäiset askeet otettiin viime viikolla, ja ikääkin tuli mittariin täydet kymmenen kuukautta. Vaikka vastahan se syntyi!

Päivän ravistelevin havainto oli kuitenkin ehdottomasti tämä: ensi syksynä tulee kuluneeksi 20 vuotta Nirvanan Nevermind-albumin julkaisusta. Siis kaksiKYMMENTÄvuotta. Mikähän biisi mahtaa silloin soida radiossa, kun tämän korttihain hiki alkaa haista? Heti päiväunilta herättyään saa ainakin kuunnella vähän vanhaa (!!) kunnon Smells Like Teen Spiritiä.

Laivalla

Terveisiä sateisesta, tuulisesta ja pirun kylmästä Tukholmasta! Reissu oli säätä lukuun ottamatta varsin onnistunut. Pikkuheppu käyttäytyi sekä laivalla että maissa suorastaan hämmästyttävän hyvin, ja tunnin aikaeron varjolla saatiin jopa jotenkin keploteltua hänen unirytmiään niin, että tänä aamuna herätys oli "vasta" klo 6.20 (se on voitto jos herätyskello ei näytä mitään nelosella tai vitosella alkavaa)!

Matkaa tehtiin Viking Gabriellalla, joka saa lapsiystävällisyydessä sekä ruusuja että risuja. Hienoa oli se, että pyynnöstä hyttiin sai pienen matkasängyn. Poika on jo tottunut nukkumaan omassa huoneessa ja sängyssään, joten samassa hytissä perhepedissä nukkuminen jännitti etukäteen ehkä eniten. Matkasängyllä ratkesi ongelman toinen puoli, eikä samassa tilassa nukkuminenkaan tuottanut loppujen lopuksi vaikeuksia. Lapsen nukkumaanmenon jälkeen äiti ja isi viihtyivät pimeässä hytissä läppäriltä The Wire -boksia katsellen :)

Toinen plussa tulee risteilyn ajaksi laivan sisätiloihin käyttöön saatavista matkarattaista.  Kympin panttia vastaan saatiin huristella käytävillä kevyillä ja buffetin ajaksi helposti pieneen kasaan menevillä rattailla, eikä omilla yhdistelmävaunuilla. Laivasta löytyi myös lasten leikkihuone, jossa ei kylläkään juuri aikaa vietetty. Vasta yhdeksänkuinen oli hieman vaarassa jäädä vanhempien jalkoihin, ja hänelle riitti ihmettelemistä ihan oman hytin kokolattiamatossakin.

Iso miinus sen sijaan ns. "lastenhoitohuoneesta", joka oli vain tavallinen WC varustettuna hoitoalustalla ja mikrolla. Lukitun tilan avain täytyi käydä hakemassa (onneksi  sentään samalla kannella sijainneesta ja ympäri vuorokauden auki olevasta) infosta, jossa saattoi hyvinkin olla jonoa. Huoneessa ei ollut kunnon tuolia (syöttötuolista puhumattakaan), vain puupölkky, jonka oletin toimittavan istuimen virkaa. Lattia näytti sen verran epäilyttävältä, ettei lasta tehnyt mieli siihen laskea sisävaatteissaan ja paljain käsin. Ravintoloiden aukioloajan ulkopuolella mistään ei myöskään löytynyt astiaa aamupuuron lämmittämistä varten, joten piti käyttää edellisellä aterialla tyhjentynyttä lasipurkkia (vähän oma moka kun en ollut varautunut).

Parasta risteilyllä taisi kuitenkin olla ruoka. Kaksi kertaa illallisbuffet ja meriaamiainen, mumsmums. Nyt vois vähän laskeskella kaloreita taas seuraavat viikot...

Kärryköröttelyä

Pääsiäisen aikana tuli yhtäkkiä kesä! Heti kun lomanvietosta ehdittiin kotiin, käytiin testaamassa tuo lapsen pyöräkärry (joka muuten on Trekin GoBug Super, selvisi vihdoin mulle sekin). Hyvin näytti poika viihtyvän! Taisi olla mukavaa kyytiä, kun niin haukotutti pienen ajon jälkeen.

Potta pieneen päähän

Pyöräilykausi on lähestyy, tai innokkaimmilla varmaan jo käynnistynytkin. Ostin viime kesänä raskauden loppumetreillä upouuden Helkaman (24-vaihteinen Kaunotar), jota en mahani kanssa pystynyt edes ajamaan kaupasta kotiin... Mies polki. Vain kerran ennätin sitten syksymmällä sitä pikkuisen kokeilla, joten toivottavasti tänä vuonna kilometrejä kertyy hieman enemmän.

Mies hommasi pojallekin jo oman kuljetuskärryn (käytettynä). Merkkiä ja mallia en muista, enkä ole koko hökötystä edes vielä nähnyt, vaikka se on alavarastossa jo jokusen kuukauden möllöttänyt. Täytyy perehtyä siihen syvällisemmin aivan lähipäivinä, sillä viimeinen koko perheen pyöräretkien toteutumisesta puuttuva palanen tuli hankittua tänään Itiksen lastentarvikeliikkeestä:

Kuinkas sattuikaan, liikkeen coolein kypärä (Etto Psycho Kid) istui pojan päähän (46 cm) kuin nakutettu. Ja oli itseasiassa ainoa vaihtoehto noin pienelle, muiden koot lähtivät 48 sentistä ylöspäin. Tässäkin säätövaraa riittää 52 cm asti, joten ei pitäisi ihan heti jäädä pieneksi.

Pyöränistuin jätettiin vielä kauppaan. Täytyy ensin testata tuo kärry. Käytännössä kai erona halvempien ja kalliimpien istuinmallien välillä on mahdollisuus selkänojan kallistukseen, ja jos istuinta tarvitaan vain lyhyille matkoille, niin varmaan voisi pärjätä simppelimmälläkin.

Vesipeto

Sunnuntai on vauvauintipäivä, mutta tänään pysytään kotona. Pieni mies on räkänokka ja isompikin vähän toipilas. Ensi viikolla sitten taas sukellellaan.

Kuva: Tmi Misti

Henkireikä

Kaupungin leikkipuistosta on tullut äitiysloman aikana toinen olohuone, sen vauvakerhosta lähes jokaviikkoinen rutiini ja arjen rytmittäjä. Olen tutustunut puistossa eri-ikäisten vauvojen äiteihin ja saanut verratonta vertaistukea milloin minkäkin haasteen kanssa painiessa.

Entäs sitten? Eikö tuo nyt ole ihan tavallista, niinhän ne äitiyslomalaiset tuppaavat tekemään? Vaan kun minä en ajatellut olevan sellainen.

Sellainen, joka voisi istua päivät pitkät toisten äiti-ihmisten kanssa jaarittelemassa lapsista.
Sellainen, joka on aidosti kiinnostunut muiden ihmisten lapsista.
Sellainen, joka raahaa itsensä ja lapsensa viikko toisensa perään johonkin kerhoon tekemään hullunkuuloisia asioita kuten vauvatusta!

Onneksi ylitin omat ennakkoluuloni, ja lähdin syksyllä rohkeasti katsomaan, millaista puistossa on ja millaisia ihmisiä siellä käy. Tätä henkireikää en enää vaihtaisi pois.

Vauvakerhon pojilla on sama stylisti.

Eläinystäviä

En ole koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka ovat joko kissa- tai koiraihmisiä. Miten kummistakaan voi olla pitämättä!?! Poika saa kotosalla tuntumaa kahteen kissanpalleroon, mutta koirakaverit on etsiskeltävä kodin ulkopuolelta. Tänään kylässä kävi Papu. Äidin sydäntä lämmittää, että lapsi näyttää rakastavan kaikkia karvakavereita yhtä ihastuneena.