Autoton lapsiperhe matkustaa

Joulu tuli ja joulu meni täysihoidossa vanhempieni luona Keski-Suomessa. Joulunviettopaikan valinta ei meidän perheessämme onneksi ole ongelma, siirtyminen paikasta A paikkaan B sen sijaan on. Emme omista autoa, koska normaali arjessamme emme lähtökohtaisesti tarvitse sitä mihinkään. Asumme Helsingin kantakaupungissa erittäin hyvien julkisten kulkuyhteyksien lähellä. Täällä auto olisi enemmän riesa kuin ilo, ja sekä minä että mieheni keksimme autottomana säästetyille rahoille ihan riittävästi käyttöä.

Mutta sitten on tuo välimatka sukuloimaan ja mökille. Rattoisat 400 kilometriä ja rapiat päälle. Mitään viisasten kiveä emme ole vielä keksineet, miten matkan taittaisi mahdollisimman järjevästi ja miellyttävästi. Vuokra-auto tulee tietenkin ensimmäisenä mieleen, ja viikonloppureissuissa se olisikin ehdottomasti järkevin vaihtoehto. Koska välimatkaa on sen verran paljon, emme kuitenkaan usein viitsi vaivautua vain parin päivän takia, vaan vietämme perillä pidemmän pätkän. Silloin vuokra-autonkin kustannukset pompsahtavat reilusti ylöspäin, varsinkin kun perillä ollessamme emme taas tarvitse omaa autoa lainkaan.

Junalla pääsee Jyväskylään saakka, bussilla vähän likemmäs, mutta vähintään viimeiset kilometrit kotiovelle on kuljettava omalla autolla. Ja metrinkin automatka lasten kanssa tarkoittaa kahta turvaistuinta, minkä vuoksi muuten niin kätevä taksi on lyhyilläkin matkoilla poissuljettu vaihtoehto. Useimmiten matkaammekin junalla niin pitkälle kuin pääsemme ja viimeiset 100 km isäni kyydissä. Esikoisen jättimäinen turvaistuin on siirtynyt suht pysyvästi isovanhempien luokse, kuopuksen kaukalon juuri ja juuri jaksaa kantaa mukanaan.

Kun liikuteltavana on kaksi aikuista, kaksi lasta istuimineen ja koko köörin matkatavarat, on matkustamisesta aika usein leikki ja riemu kaukana. Tämän syksyn saldona omalla kohdalla on mm. infernaalinen paluumatka yksin kahden vuorotellen sontivan lapsen kera ja loppuhuipennuksena junan penkiltä lattialle turvakaukalossa valunut 2kk vauva.

Ai niin, ja mainitsinko jo ne kaksi kissaa?! Tänä jouluna jätimme katit suosiolla kotiin hoidettaviksi.

412 km kotipihasta tähän

Uusintayritys

Hei, olen hengissä!

Blogini minimaalinen lukijakunta ehkä havaitsi (tai sitten ei...), että katosin linjoilta noin vuosi sitten. Mitään kovin erikoista ei tapahtunut, elämä vain työllisti enemmän kuin ennen eikä työn ja lapsenhoidon lomassa oikein tuntunut jäävän aikaa blogikirjoitteluille. Myös itsekritiikki  ja -sensuuri iskivät: en oikein tunnistanut itseäni mistään tietystä blogigenrestä (äitiys, sisustus, käsityöt, ruoka...) ja omat räpellykset vähän joka rintamalla tuntuivat kaikinpuolin liian vähäpätöisiltä julkaistavaksi.

No onko jokin sitten ratkaisevasti muuttunut vuodessa? Eipä juuri. :) Olen kuitenkin kaivannut blogaamista koko hiljaiselon ajan ja ystävän esimerkin kannustama päätin antaa Wa-na-biille uuden mahdollisuuden. Onhan koko tämä vuosi 2012 ollut tavallaan uusintakierrosta - heinäkuun lopulla, tasan kaksi vuotta ja yksi päivä esikoisen syntymän jälkeen, kävin Kätilöopistolla pungertamassa pojalle pikkusiskon.

Äitiys"lomalla" siis jälleen, tällä kertaa ilman harhoja lomailusta.

Luen, jotta ymmärtäisin paremmin

Uusi kirjahylly on edelleen yhtä sikin sokin kuin vielä pari-kolme viikkoa sitten. Olen jo hieman luovuttanut - ehkä se ei tule koskaan näyttämään hyvältä. Jotain hyötyä jatkuvasti silmään pistävistä kirjanselkämyksistä kuitenkin on. Kuukausiksi tai jopa vuosiksi hyllyyn unohtuneet lukemattomat ja kesken jääneet kirjat huutavat tulla huomioiduksi uudelleen. Näin kävi myös loistavan Leijapojan kirjoittaneen Khaled Hosseinin toiselle romaanille Tuhat loistavaa aurinkoa.

Kuva: Otava

Kun tarina sieppasi alun tutustumisvaiheen jälkeen kunnolla mukaansa, ahmin pokkarin lähes yhdeltä istumalta. Olen oikeastaan iloinen, että tartuin kirjaan vasta nyt, lapsen saamisen jälkeen, sillä äitiys ja vanhemmuus ovat kirjassa keskeisessä roolissa. Eniten ajatuksia kirjassa kuitenkin herätti kuvaus tavallisista ihmisistä sodan jaloissa.

Tuhat loistavaa aurinkoa sijoittuu Afganistaniin, mutta nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa ajatukset kääntyvät sen myötä väistämättä Libyaan. Tänäkin päivänä maailmalla (eikä koskaan edes niin kaukana meistä) soditaan, lukemattomat ihmiset menettävät kotinsa, läheisensä, kaikkensa...

En ole tarpeeksi hyvä kirjoittaja, jotta osaisin pukea sanoiksi ajatukseni kaikesta siitä järjettömyydestä, mitä ihmiset toisilleen tekevät. Onneksi maailma on kuitenkin täynnä loistavaa kirjallisuutta, joka auttaa ymmärtämään paremmin sitä, mistä minulla henkilökohtaisesti ei ole (eikä sodasta puheenollen toivottavasti myöskään tule) kokemusta. Sisällissotaa lietsovien diktaattorien ja muiden sekopäiden täytyy olla korkeintaan yhden kirjan omistajia, muuten heidänkin täytyisi ymmärtää paremmin.

Ruokahihhulit

Ruokahihhulointi on tosi pop. Joka puolella yksi jos toinenkin tuntuu vouhottavan milloin lihansyönnin epäeettisyydestä ja jalostuksen kieroutuneisuudesta, vähähiilihydraattisen ruokavalion paremmuudesta ja luomuruoan terveellisyydestä, lisäaineiden vaaroista, valmisruokien huonoudesta (jopa lastenruokien)...  Omaankin syömiseen tulee kiinnitettyä huomattavasti enemmän huomiota kuin ennen, mutta kuten kaikessa muussakin, olen tässäkin asiassa taas yksi wannabe.

Kun edes tietäisi, kenen jalanjälkiä haluaisi seurata! Tuntuu mahdottomalta yritykseltä mahduttaa samaan ruokavalioon kaikki hyvä ja sulkea pois huono. Tykkään ruoasta, enkä haluaisi rajoittaa nautintojani sulkemalla juuri mitään täysin pois ruokavaliostani. Samaan aikaan poden suunnatonta maailmantuskaa siitä, etten tee tarpeeksi. Tehotuotanto, tuotantoeläinten kärsimykset, nälänhätä, lisäaineiden myrkyttämät lapset ja sairaalloisen lihavat länsimaalaiset ovat kaikki minun syytäni. Koska minä en vaadi muutosta. En näytä esimerkilläni, että haluan parempaa, puhtaamaa, terveellisempää ja eettisempää ravintoa.

Toki meidän perheessä ostetaan luomulihaa, -munia ja -kasviksia lähes jokaisella kauppareissulla, muttei aina. Toki luen tuoteselosteet lähes poikkeuksetta ostamistani ennestään tuntemattomista elintarvikkeista, mutten aina jätä hyllyyn edes sitä natriumglutamaattia. Toki pyrimme ostamaan mahdollisimman vähän prosessoituja ruokia ja tekemään mahdollisimman paljon itse, mutta viikonloppuaamiaisemme saattaa sisältää eineskarjalanpiirakoita, nakkeja ja perunasalaattia. Toki syömme kasvisruokia ja puhumme lähes viikottain niiden määrän lisäämisestä ruokavaliossamme, mutta melkein joka kauppareissulla ostamme silti broilerin fileitä. Toki haluan lapseni syövän mahdollisimman hyvin, ja silti huomaan lasinkeräyslaatikkomme täyttyvän vauvanruokapurkeista.

Oikeasti en haluaisi vaivata tällaisilla asioilla päätäni lainkaan. Haluaisin, ettei kaupoissa edes myytäisi muuta kuin kaikilla mahdollisilla kriteereillä mahdollisimman hyvää ruokaa.

AAAAAAAAAAARGH!!!!!!

Häntä ei onneksi vielä Weltschmerz ole musertanut. Rakas <3

P.S. Jos haluaa lisätä vielä tietojaan ja sitä myötä tuskaansa, kannattaa katsoa myös Prisma-dokumentti Ravinto ja geenit. Hämmästyttävää, miten omat elämäntapamme etenkin ravinnon suhteen vaikuttavat geeneihimme ja tuleviin sukupolviin hyvinkin lyhyellä aikavälillä, myrkyistä ja kemikaaleista puhumattakaan.