Kotiäidin leppoisa arki

Washington Postin kolumnisti Carolyn Hax on vastannut neuvontapalstallaan varsin tyhjentävästi kysymykseen Why don't friends with kids have time?. Alkuperäinen juttu on jo vuodelta 2007, mutta pompsahti taas kiertämään Facebookissa ja sattui silmiini. Koko teksti kannattaa lukea, mutta varsinkin seuraavat kaksi asiaa täytyy yrittää muistaa itsekin seuraavan kerran kun joku tiedustelee, mihin kaikki leppoisa vapaa-aikani kotirouvana valuu ja miksi joskus mahtaa stressata:

• Constant attention. Lapset vaativat jatkuvaa huomiota. Siis ihan jatkuvaa. Pakoon ei pääse.

Kuva: howtobedad.com

• It's needing 45 minutes to do what takes others 15. KYLLÄ! Ehkä yksi ärsyttävimmistä asioista lasten kanssa on kaiken mahdollisen jatkuva keskeytyminen, mikä puolestaan johtaa kaiken mahdollisen pitkittymiseen. (Arvatkaa kauanko olen kirjoittanut tätä muutaman rivin tekstiä ja montako kertaa homma on keskeytynyt? Jep.)

Eikä siinä mitään. Kyllähän se voi ihmeelliseltä tuntua, jos itsellä ei lapsia ole, tai sitten vaihtoehtoisesti on joku mystinen supermutsi jolla vain kaikki onnistuu eikä mikään koskaan tunnu raskaalta tai ikävältä. Voin milloin tahansa myöntää, omat käsitykseni lapsiperheen arjesta ja pienistä lapsista ylipäätään ovat olleet täysin harhaisia ennen omaan jälkikasvuun tutustumista. Ja tämä on ehkä johtanut joskus myös valitettavan moukkamaiseen käytökseen ja typeriin kommentteihin. Olen esimerkiksi hieman närkästynyt pienen vauvan vanhemmille, jotka eivät mainion keikan jälkeen halunneetkaan jatkaa iltaa meidän muiden (tarvitseeko edes sanoa, että silloin vielä lapsettomien) kanssa baarissa, vaan poistuivat jo yhden tuopin jälkeen. Auts. Kun en silloin tajunnut pyytää anteeksi, niin pyydän nyt. Ihan vakavissani kuvittelin, että jo lähes vastasyntyneenkin voi tuosta vain jättää suunnilleen kenen tahansa hoidettavaksi yhdeksi yöksi.

Ruutuaikaa

Meillä on uusi televisio (kavereiden kesken Samsung UE40ES7005). Se on minusta hieno ja hyvä, vaikka joku hifistelijä voi toki olla toista mieltä. Samsungin 7-sarjan led-televisioissa miellytti aluksi ulkonäkö, vasta sen jälkeen selvitimme speksejä tarkemmin. Isoin kädenvääntö miehen kanssa käytiin ruudun koosta (40" vai 46") - minun kantani voitti ja selvisimme hiukan halvemmalla. Ihan oikeasti kyse ei ollut rahasta, vaan katseluetäisyydestä. Pieneen asuntoon ei isompaa tarvita (uusi TV-taso sen sijaan tarvitaan, mutta ei siitä nyt sen enempää).

Viimeisen kahden ja puolen vuoden lapsellisena aikakautena televisionkäyttöni on muuttunut varsin paljon. Enkä tarkoita pelkästään lastenohjelmien paluuta omalle TV-kartalleni. En katso televisiosta nykyisin juuri mitään samaan aikaan muun Suomen kanssa. Vaikka kuinka lukisin aamulla Hesarin takasivua ja bongailisin kiinnostavia ohjelmia, en kuitenkaan satu oikeaan aikaan ruudun ääreen. Tallentava boksi on toki keksitty, muka kuka ne kaikki tallenteet ehtisi katsoa ja milloin? Lisäksi epäilen, ettei ne eilisen kymppiuutiset enää tänä aamuna niin valtavan kiinnostavia olisi.

Suurin muutos on kuitenkin ehkä se, että elokuvat ovat vaihtuneet tv-sarjoihin. Minulla ei yksinkertaisesti enää ole päivässäni sellaista vapaata hetkeä, johon kokopitkä elokuva mahtuisi (Autot, Wall-E, Kaunotar ja Kulkuri tai Pekka Töpöhäntä ovat poikkeuksia, koska niitä voi töllöttää yhdessä lapsen kanssa... yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan). Saati sitten että aivojen kapasiteetti riittäisi keskittymään elokuvaan. Noin tunnin mittainen jakso tai hyvinä iltoina parikin istuu täydellisesti siihen hetkeen, kun molemmat lapset ovat illalla vihdoin unessa ja ehdin syödä (valitettavan usein yhdistetyn) päivällisen ja iltapalan. Aiemmin en voinut lainkaan käsittää tv-sarjojen hankkimista DVD-bokseina, nyt niitä löytyy olohuoneen hyllystä pitkä rivi ja tallentava boksi täydentää tarjontaa.

Ainakin seuraavia on tullut seurattua, katsottua kokonaan läpi tai ainakin kaikki toistaiseksi tehdyt kaudet (jos eivät ole tuttuja, tsekkaa IMDb:sta):

• The Wire
• Battlestar Galactica
• Mad Men
• Downton Abbey
• Dexter
• Boardwalk Empire
• The Pacific
• Band of Brothers
• Game of Thrones
• Breaking Bad
• Firefly
• Sons of Anarchy
• Stargate SG-1
• Southland
• Sopranos
• Star Trek: Deep Space Nine

Mitä tästä vielä puuttuu? Varmasti paljonkin, mutta jostain on aina aloitettava. Ja moni sarja jatkuu vielä, uusia jaksoja odotellessa. Joulupukki toi Mad Menin vitoskauden, joten sitä varmaan seuraavaksi. Entäs sen jälkeen?

Vuosi vaihtuu

2008: Olin niin rakastunut sekä mieheen että Fallout 3:en, ettei muuta tarvittu.

2009: Kasvattelin mahaa vielä salassa enkä uskaltautunut juhlimaan.

2010: Olin seota väsymyksestä ja tissi kiinni viisikuisessa vauvassa.

2011: Maha kasvoi taas, eikä mua mihinkään bileisiin enää edes pyydelty.

2012: Varmaan jumissa kotona jälkikasvun kanssa jälleen. Epäilen, että vuosi vaihtuu nukkuessa jo kolmannen kerran putkeen.

Laiskimus madonius

Eli suomeksi laiskamato. Toukokuu hujahti että humpsis! Blogissa on ollut hiljaista, vaikka arjen keskellä sattuu ja tapahtuu. Mies vietti isäkuukauden ja minä lomailin, olimme siis kaikki kolme yhdessä kotosalla, mummolassa ja mökillä. Nyt on palattu takaisin kotiäitiarkeen, ja yritän aktivoitua myös blogirintamalla. Jos ei muuten, niin omien muistojen takia.

Ajan kulku on muuttunut aivan käsittättämättömäksi. Aivan hetki sitten asuimme kahdestaan Kampissa 32 neliön erittäin edullisessa vuokrayksiössä, olimme velattomia ja matkustelimme paljon. Yhtäkkiä meillä on poika, mökki ja hyvin pian myös se asuntolaina. Eikä se poikakaan ole enää mikään pikkuvauva. Ensimmäiset askeet otettiin viime viikolla, ja ikääkin tuli mittariin täydet kymmenen kuukautta. Vaikka vastahan se syntyi!

Päivän ravistelevin havainto oli kuitenkin ehdottomasti tämä: ensi syksynä tulee kuluneeksi 20 vuotta Nirvanan Nevermind-albumin julkaisusta. Siis kaksiKYMMENTÄvuotta. Mikähän biisi mahtaa silloin soida radiossa, kun tämän korttihain hiki alkaa haista? Heti päiväunilta herättyään saa ainakin kuunnella vähän vanhaa (!!) kunnon Smells Like Teen Spiritiä.