Ystävän lapsi makaa teholla hengityskoneessa katastrofaalisesti pieleen menneen leikkauksen jäljiltä. Myös oma lähisukulainen on tajuttomana sairaalassa, emmekä tiedä kuinka hänen käy. Arvatenkin tunnelmat ovat apeat, ja tietysti sen huomaa myös lapsi. Kuulee isänsä huolestuneen äänen puhelimessa sekä meidän vakavat keskustelumme. Tietää, ettei kaikki ole nyt ihan niin kuin pitäisi.
Ensimmäistä kertaa huomaan miettiväni, miten 2,5-vuotiaalle puhutaan sairaudesta, jopa kuolemasta. Pitäisikö sanoa mitään? Vakuuttaa että kaikki on hyvin ja läheinen paranee varmasti? Vai jotenkin pohjustaa pahimman varalle?
En tiedä. Toivon vain ihan pirusti, että huominen on parempi kuin tänään.
{ Ikuinen wannabe etsii ja ehkä joskus löytääkin jotain }
perjantai 11. tammikuuta 2013
lauantai 5. tammikuuta 2013
Pieni perunanpurija
Esikoisen kanssa syöminen tuntui pitkään olevan tuskaisen vaikeaa temppuilua, kaukana idyllisen rauhallisista perheen yhteisistä ruokahetkistä. Siksipä en olekaan nyt toisella kerralla pitänyt erityistä kiirrettä kiinteisiin ruokiin tutustumisen kanssa. Viisi kuukautta tuli kuitenkin täyteen joulukuun lopussa, ja kun syöttötuolissa istuminen alkaa pikku hiljaa onnistua, päätettiin tänään kokeilla.
Perunasose ei lusikasta syötettynä saanut suuren suurta innostusta osakseen, mutta kun lykkäsin tarjottimelle pari parunatikkua ja tyttö sai olla omatoiminen, olikin jo aivan toinen ääni kellossa:
Perunasose ei lusikasta syötettynä saanut suuren suurta innostusta osakseen, mutta kun lykkäsin tarjottimelle pari parunatikkua ja tyttö sai olla omatoiminen, olikin jo aivan toinen ääni kellossa:
 |
| Ripaus tervettä epäluuloa... |
 |
| ...mutta uteliaisuus kuitenkin voitti! |
Sormiruokaillen taidetaan lähteä siis liikkeelle tällä kertaa, ja mikäpä siinä. Hyllystä löytyy jo valmiiksi suht tuore kotimainen teos Minä syön itse - Sormiruokailun käsikirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille. Ja itse asiassa niillekin joita ei oikeastaan kiinnostaisi! Kirjan ote on ihanan rento eikä tiukkapipoista tuputtamista. On ihan okei sekä sormiruokailla että syöttää soseita, jos se tuntuu itsestä sopivalta. Ehkä parasta oppaassa on loppupuolen reseptiosio, jossa on paljon hyviä ideoita koko perheelle sopivien helppojen yhteisten ruokien valmistamiseen.
Kuvissa näkyvä syöttötuoli on muuten samanlainen Svan, joka jo isoveljelle aikanaan hankittiin. Nyt meillä on niitä kaksi, sillä vanhempi tuoli on jo jonkin aikaa toiminut taaperon istuimena ilman turvakaaria ja tarjotinta.
Kuvissa näkyvä syöttötuoli on muuten samanlainen Svan, joka jo isoveljelle aikanaan hankittiin. Nyt meillä on niitä kaksi, sillä vanhempi tuoli on jo jonkin aikaa toiminut taaperon istuimena ilman turvakaaria ja tarjotinta.
torstai 3. tammikuuta 2013
Onneksi muutkin tekee sitä
Linda Saukko-Rauta, tuo mainio, hauska ja oivaltava sarjakuvantekijä, kiteytti ajatukseni tänään:
 |
| Kuva: Saukon Taivaspaikka |
sunnuntai 30. joulukuuta 2012
Vuosi vaihtuu
2008: Olin niin rakastunut sekä mieheen että Fallout 3:en, ettei muuta tarvittu.
2009: Kasvattelin mahaa vielä salassa enkä uskaltautunut juhlimaan.
2010: Olin seota väsymyksestä ja tissi kiinni viisikuisessa vauvassa.
2011: Maha kasvoi taas, eikä mua mihinkään bileisiin enää edes pyydelty.
2012: Varmaan jumissa kotona jälkikasvun kanssa jälleen. Epäilen, että vuosi vaihtuu nukkuessa jo kolmannen kerran putkeen.
2009: Kasvattelin mahaa vielä salassa enkä uskaltautunut juhlimaan.
2010: Olin seota väsymyksestä ja tissi kiinni viisikuisessa vauvassa.
2011: Maha kasvoi taas, eikä mua mihinkään bileisiin enää edes pyydelty.
2012: Varmaan jumissa kotona jälkikasvun kanssa jälleen. Epäilen, että vuosi vaihtuu nukkuessa jo kolmannen kerran putkeen.
Autoton lapsiperhe matkustaa
Joulu tuli ja joulu meni täysihoidossa vanhempieni luona Keski-Suomessa. Joulunviettopaikan valinta ei meidän perheessämme onneksi ole ongelma, siirtyminen paikasta A paikkaan B sen sijaan on. Emme omista autoa, koska normaali arjessamme emme lähtökohtaisesti tarvitse sitä mihinkään. Asumme Helsingin kantakaupungissa erittäin hyvien julkisten kulkuyhteyksien lähellä. Täällä auto olisi enemmän riesa kuin ilo, ja sekä minä että mieheni keksimme autottomana säästetyille rahoille ihan riittävästi käyttöä.
Mutta sitten on tuo välimatka sukuloimaan ja mökille. Rattoisat 400 kilometriä ja rapiat päälle. Mitään viisasten kiveä emme ole vielä keksineet, miten matkan taittaisi mahdollisimman järjevästi ja miellyttävästi. Vuokra-auto tulee tietenkin ensimmäisenä mieleen, ja viikonloppureissuissa se olisikin ehdottomasti järkevin vaihtoehto. Koska välimatkaa on sen verran paljon, emme kuitenkaan usein viitsi vaivautua vain parin päivän takia, vaan vietämme perillä pidemmän pätkän. Silloin vuokra-autonkin kustannukset pompsahtavat reilusti ylöspäin, varsinkin kun perillä ollessamme emme taas tarvitse omaa autoa lainkaan.
Junalla pääsee Jyväskylään saakka, bussilla vähän likemmäs, mutta vähintään viimeiset kilometrit kotiovelle on kuljettava omalla autolla. Ja metrinkin automatka lasten kanssa tarkoittaa kahta turvaistuinta, minkä vuoksi muuten niin kätevä taksi on lyhyilläkin matkoilla poissuljettu vaihtoehto. Useimmiten matkaammekin junalla niin pitkälle kuin pääsemme ja viimeiset 100 km isäni kyydissä. Esikoisen jättimäinen turvaistuin on siirtynyt suht pysyvästi isovanhempien luokse, kuopuksen kaukalon juuri ja juuri jaksaa kantaa mukanaan.
Kun liikuteltavana on kaksi aikuista, kaksi lasta istuimineen ja koko köörin matkatavarat, on matkustamisesta aika usein leikki ja riemu kaukana. Tämän syksyn saldona omalla kohdalla on mm. infernaalinen paluumatka yksin kahden vuorotellen sontivan lapsen kera ja loppuhuipennuksena junan penkiltä lattialle turvakaukalossa valunut 2kk vauva.
Ai niin, ja mainitsinko jo ne kaksi kissaa?! Tänä jouluna jätimme katit suosiolla kotiin hoidettaviksi.
Mutta sitten on tuo välimatka sukuloimaan ja mökille. Rattoisat 400 kilometriä ja rapiat päälle. Mitään viisasten kiveä emme ole vielä keksineet, miten matkan taittaisi mahdollisimman järjevästi ja miellyttävästi. Vuokra-auto tulee tietenkin ensimmäisenä mieleen, ja viikonloppureissuissa se olisikin ehdottomasti järkevin vaihtoehto. Koska välimatkaa on sen verran paljon, emme kuitenkaan usein viitsi vaivautua vain parin päivän takia, vaan vietämme perillä pidemmän pätkän. Silloin vuokra-autonkin kustannukset pompsahtavat reilusti ylöspäin, varsinkin kun perillä ollessamme emme taas tarvitse omaa autoa lainkaan.
Junalla pääsee Jyväskylään saakka, bussilla vähän likemmäs, mutta vähintään viimeiset kilometrit kotiovelle on kuljettava omalla autolla. Ja metrinkin automatka lasten kanssa tarkoittaa kahta turvaistuinta, minkä vuoksi muuten niin kätevä taksi on lyhyilläkin matkoilla poissuljettu vaihtoehto. Useimmiten matkaammekin junalla niin pitkälle kuin pääsemme ja viimeiset 100 km isäni kyydissä. Esikoisen jättimäinen turvaistuin on siirtynyt suht pysyvästi isovanhempien luokse, kuopuksen kaukalon juuri ja juuri jaksaa kantaa mukanaan.
Kun liikuteltavana on kaksi aikuista, kaksi lasta istuimineen ja koko köörin matkatavarat, on matkustamisesta aika usein leikki ja riemu kaukana. Tämän syksyn saldona omalla kohdalla on mm. infernaalinen paluumatka yksin kahden vuorotellen sontivan lapsen kera ja loppuhuipennuksena junan penkiltä lattialle turvakaukalossa valunut 2kk vauva.
Ai niin, ja mainitsinko jo ne kaksi kissaa?! Tänä jouluna jätimme katit suosiolla kotiin hoidettaviksi.
 |
| 412 km kotipihasta tähän |
perjantai 21. joulukuuta 2012
Maailman parasta leipää
Ihanan rentouttavaa puuhaa tämä leivän leipominen kera lasten! Yksi huutaa tylsyyttään naama punaisena sitterissä samalla kun toinen kaataa silmän välttäessä puoli kiloa merisuolaa valmiiksi mitattujen jauhojen joukkoon. Onneksi ei sentään suoraan taikinaan, joten tilanne selvitetty ja nyt on taas tarjolla maailman parasta leipää.
Reseptin ja taikinajuuren olen saanut äidiltäni, hän puolestaan omaltaan. Mikään sukuperinne ei kuitenkaan ole kyseessä, vaan jostain lehdestä on mummo tainnut tämän "terveysleivän" ohjeen alunperin keksiä (liekö vaikka tämä Ritvan versio). Äidin tekemää leipää on nautittu ainakin omissa ylioppilasjuhlissani ja varmaan jo vuosia sitäkin ennen. Itse tein ensimmäiset leipäni 2,5 vuotta sitten, ja sen jälkeen säännöllisesti vähintään joka toinen kuukausi. Alkuperäistä ohjetta on tullut muokkailtua oman mielen mukaan vaihtelemalla ruis- ja vehnäjauhojen suhteita sekä käyttämällä erilaisia siemeniä. Raskausaikana esimerkiksi korvasin pellavansiemenet kokonaan pinjan-, kurpitsan- ja seesaminsiemenillä.
Ensimmäisenä päivänä sekoitetaan:
2,5 dl taikinajuurta
1,5 l kylmää vettä
3 dl pellavansiemeniä
3 dl auringonkukansiemeniä
8 dl vahnäjauhoja
12,5 dl ruisjauhoja
Seoksen annetaan seistä 12-24 tuntia.
Seuraavana päivänä lisätään:
5 dl haaleaa vettä
2 rkl suolaa
n. 14 dl karkeita ruisjauhoja (usein vähän vähempikin riittää)
Pala taikinaa otetaan seuraavaan leipomiskertaan. Juuri säilyy jääkaapissa 2 kk.
Taikina jaetaan (oliivi)öljyllä voideltuihin (ja halutessaan mannaryyneillä leivitettyihin) vuokiin. Tavalliseen uuniin mahtuu 3 vuokaa. Leivät saavat nousta 2-6 h kelmun ja pyyhkeen alla (niin että ovat "pulleita" mutta eivät valu yli vuokien reunojen).
Paistetaan 1 h 45 min 175-asteisessa uunissa, kumotaan pellille ilman vuokia ja jatketaan paistamista vielä puoli tuntia.
Meidän perheessä kaikki leivät viipaloidaan ja laitetaan pakkaseen. Sieltä voi napata viipaleen tai pari kerrallaan, sulattaa nopeasti leivänpaahtimessa ja nauttia tuoreen leivän mausta niin kauan kuin tavaraa riittää... yleensä ei kovin kauan, niin hyvää tämä on. (Varoitus! Pieruvaara on ilmeinen.)
Reseptin ja taikinajuuren olen saanut äidiltäni, hän puolestaan omaltaan. Mikään sukuperinne ei kuitenkaan ole kyseessä, vaan jostain lehdestä on mummo tainnut tämän "terveysleivän" ohjeen alunperin keksiä (liekö vaikka tämä Ritvan versio). Äidin tekemää leipää on nautittu ainakin omissa ylioppilasjuhlissani ja varmaan jo vuosia sitäkin ennen. Itse tein ensimmäiset leipäni 2,5 vuotta sitten, ja sen jälkeen säännöllisesti vähintään joka toinen kuukausi. Alkuperäistä ohjetta on tullut muokkailtua oman mielen mukaan vaihtelemalla ruis- ja vehnäjauhojen suhteita sekä käyttämällä erilaisia siemeniä. Raskausaikana esimerkiksi korvasin pellavansiemenet kokonaan pinjan-, kurpitsan- ja seesaminsiemenillä.
"TERVEYSLEIPÄ"
Ensimmäisenä päivänä sekoitetaan:
2,5 dl taikinajuurta
1,5 l kylmää vettä
3 dl pellavansiemeniä
3 dl auringonkukansiemeniä
8 dl vahnäjauhoja
12,5 dl ruisjauhoja
Seoksen annetaan seistä 12-24 tuntia.
Seuraavana päivänä lisätään:
5 dl haaleaa vettä
2 rkl suolaa
n. 14 dl karkeita ruisjauhoja (usein vähän vähempikin riittää)
Pala taikinaa otetaan seuraavaan leipomiskertaan. Juuri säilyy jääkaapissa 2 kk.
Taikina jaetaan (oliivi)öljyllä voideltuihin (ja halutessaan mannaryyneillä leivitettyihin) vuokiin. Tavalliseen uuniin mahtuu 3 vuokaa. Leivät saavat nousta 2-6 h kelmun ja pyyhkeen alla (niin että ovat "pulleita" mutta eivät valu yli vuokien reunojen).
Paistetaan 1 h 45 min 175-asteisessa uunissa, kumotaan pellille ilman vuokia ja jatketaan paistamista vielä puoli tuntia.
Meidän perheessä kaikki leivät viipaloidaan ja laitetaan pakkaseen. Sieltä voi napata viipaleen tai pari kerrallaan, sulattaa nopeasti leivänpaahtimessa ja nauttia tuoreen leivän mausta niin kauan kuin tavaraa riittää... yleensä ei kovin kauan, niin hyvää tämä on. (Varoitus! Pieruvaara on ilmeinen.)
Hetken taika
That magical moment when both kids are sleeping like a baby...
...ja mitä ihmettä mä teen? Vapaa-aikaa keskellä päivää, mitä se sellainen on?
...ja mitä ihmettä mä teen? Vapaa-aikaa keskellä päivää, mitä se sellainen on?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)