Puuroa sormin

Sormiruokailuseikkailut jatkuvat. Olen pysynyt kuopuksen kanssa hyväksi havaitulla linjalla, eli kiinteää ruokaa on tarjolla 3-5 kertaa päivässä sopivasti päiväunien lomaan sovitettuna, joko soseena tai omin sormin syötävänä.

Lasten ruokkimisessa aamu- ja iltapalat ovat osoittautuneet kaikista vaikeimmiksi. Suositukset tuntuvat aina lähtevän siitä oletuksesta, että kaikki lapset haluavat syödä kaksi kertaa päivässä puuroa. Eivät ainakaan meillä. Liekö syypää äidin onnettomat puuronkeittotaidot, esimerkin puute (mun mielestäni puuro on syömäkelpoista lähinnä silloin, kun koko lautanen on täynnä voisilmiä) vai mikä, mutta puuro ei ole kummallekaan jälkeläiselle juuri maistunut.

Öh... Nam?

Mutta yrittänyttä ei laiteta! Pöllin taas ideoita verrattomasta Minä syön itse -opuksesta, ja tuunasin neljän viljan puuron omenaraasteella sekä ripauksella neilikkaa. Epämääräiseltä näyttävä möhnä syöttötuolin tarjottimelle (on muuten kätevä!), ensimmäiset suupalat valmiiksi lusikkaan ja nam nam - hyvin maistui, kun sai vielä ihan omin käsin popsia.

Sormin syötävä omppupuuro

2 dl vettä
1 dl puurohiutaleita
1 omena
hippunen jauhettua neilikkaa

Keitä puuro pakkauksen ohjeen mukaan. Raasta omena (käytin raastinraudan isompaa rei'itystä). Sotke keskenään ja mausta pikku hippusella jauhettua neilikkaa.

Syöminen toimi meillä parhaiten niin, että nostelin yhdellä lusikalla pieniä könttejä neidin omassa kädessä olevaan lusikkaan, josta ne päätyivät suht hyvällä onnistumisprosentilla suuhun.

Kotiäidin leppoisa arki

Washington Postin kolumnisti Carolyn Hax on vastannut neuvontapalstallaan varsin tyhjentävästi kysymykseen Why don't friends with kids have time?. Alkuperäinen juttu on jo vuodelta 2007, mutta pompsahti taas kiertämään Facebookissa ja sattui silmiini. Koko teksti kannattaa lukea, mutta varsinkin seuraavat kaksi asiaa täytyy yrittää muistaa itsekin seuraavan kerran kun joku tiedustelee, mihin kaikki leppoisa vapaa-aikani kotirouvana valuu ja miksi joskus mahtaa stressata:

• Constant attention. Lapset vaativat jatkuvaa huomiota. Siis ihan jatkuvaa. Pakoon ei pääse.

Kuva: howtobedad.com

• It's needing 45 minutes to do what takes others 15. KYLLÄ! Ehkä yksi ärsyttävimmistä asioista lasten kanssa on kaiken mahdollisen jatkuva keskeytyminen, mikä puolestaan johtaa kaiken mahdollisen pitkittymiseen. (Arvatkaa kauanko olen kirjoittanut tätä muutaman rivin tekstiä ja montako kertaa homma on keskeytynyt? Jep.)

Eikä siinä mitään. Kyllähän se voi ihmeelliseltä tuntua, jos itsellä ei lapsia ole, tai sitten vaihtoehtoisesti on joku mystinen supermutsi jolla vain kaikki onnistuu eikä mikään koskaan tunnu raskaalta tai ikävältä. Voin milloin tahansa myöntää, omat käsitykseni lapsiperheen arjesta ja pienistä lapsista ylipäätään ovat olleet täysin harhaisia ennen omaan jälkikasvuun tutustumista. Ja tämä on ehkä johtanut joskus myös valitettavan moukkamaiseen käytökseen ja typeriin kommentteihin. Olen esimerkiksi hieman närkästynyt pienen vauvan vanhemmille, jotka eivät mainion keikan jälkeen halunneetkaan jatkaa iltaa meidän muiden (tarvitseeko edes sanoa, että silloin vielä lapsettomien) kanssa baarissa, vaan poistuivat jo yhden tuopin jälkeen. Auts. Kun en silloin tajunnut pyytää anteeksi, niin pyydän nyt. Ihan vakavissani kuvittelin, että jo lähes vastasyntyneenkin voi tuosta vain jättää suunnilleen kenen tahansa hoidettavaksi yhdeksi yöksi.

Ruutuaikaa

Meillä on uusi televisio (kavereiden kesken Samsung UE40ES7005). Se on minusta hieno ja hyvä, vaikka joku hifistelijä voi toki olla toista mieltä. Samsungin 7-sarjan led-televisioissa miellytti aluksi ulkonäkö, vasta sen jälkeen selvitimme speksejä tarkemmin. Isoin kädenvääntö miehen kanssa käytiin ruudun koosta (40" vai 46") - minun kantani voitti ja selvisimme hiukan halvemmalla. Ihan oikeasti kyse ei ollut rahasta, vaan katseluetäisyydestä. Pieneen asuntoon ei isompaa tarvita (uusi TV-taso sen sijaan tarvitaan, mutta ei siitä nyt sen enempää).

Viimeisen kahden ja puolen vuoden lapsellisena aikakautena televisionkäyttöni on muuttunut varsin paljon. Enkä tarkoita pelkästään lastenohjelmien paluuta omalle TV-kartalleni. En katso televisiosta nykyisin juuri mitään samaan aikaan muun Suomen kanssa. Vaikka kuinka lukisin aamulla Hesarin takasivua ja bongailisin kiinnostavia ohjelmia, en kuitenkaan satu oikeaan aikaan ruudun ääreen. Tallentava boksi on toki keksitty, muka kuka ne kaikki tallenteet ehtisi katsoa ja milloin? Lisäksi epäilen, ettei ne eilisen kymppiuutiset enää tänä aamuna niin valtavan kiinnostavia olisi.

Suurin muutos on kuitenkin ehkä se, että elokuvat ovat vaihtuneet tv-sarjoihin. Minulla ei yksinkertaisesti enää ole päivässäni sellaista vapaata hetkeä, johon kokopitkä elokuva mahtuisi (Autot, Wall-E, Kaunotar ja Kulkuri tai Pekka Töpöhäntä ovat poikkeuksia, koska niitä voi töllöttää yhdessä lapsen kanssa... yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan). Saati sitten että aivojen kapasiteetti riittäisi keskittymään elokuvaan. Noin tunnin mittainen jakso tai hyvinä iltoina parikin istuu täydellisesti siihen hetkeen, kun molemmat lapset ovat illalla vihdoin unessa ja ehdin syödä (valitettavan usein yhdistetyn) päivällisen ja iltapalan. Aiemmin en voinut lainkaan käsittää tv-sarjojen hankkimista DVD-bokseina, nyt niitä löytyy olohuoneen hyllystä pitkä rivi ja tallentava boksi täydentää tarjontaa.

Ainakin seuraavia on tullut seurattua, katsottua kokonaan läpi tai ainakin kaikki toistaiseksi tehdyt kaudet (jos eivät ole tuttuja, tsekkaa IMDb:sta):

• The Wire
• Battlestar Galactica
• Mad Men
• Downton Abbey
• Dexter
• Boardwalk Empire
• The Pacific
• Band of Brothers
• Game of Thrones
• Breaking Bad
• Firefly
• Sons of Anarchy
• Stargate SG-1
• Southland
• Sopranos
• Star Trek: Deep Space Nine

Mitä tästä vielä puuttuu? Varmasti paljonkin, mutta jostain on aina aloitettava. Ja moni sarja jatkuu vielä, uusia jaksoja odotellessa. Joulupukki toi Mad Menin vitoskauden, joten sitä varmaan seuraavaksi. Entäs sen jälkeen?

Vaikeita asioita

Ystävän lapsi makaa teholla hengityskoneessa katastrofaalisesti pieleen menneen leikkauksen jäljiltä. Myös oma lähisukulainen on tajuttomana sairaalassa, emmekä tiedä kuinka hänen käy. Arvatenkin tunnelmat ovat apeat, ja tietysti sen huomaa myös lapsi. Kuulee isänsä huolestuneen äänen puhelimessa sekä meidän vakavat keskustelumme. Tietää, ettei kaikki ole nyt ihan niin kuin pitäisi.

Ensimmäistä kertaa huomaan miettiväni, miten 2,5-vuotiaalle puhutaan sairaudesta, jopa kuolemasta. Pitäisikö sanoa mitään? Vakuuttaa että kaikki on hyvin ja läheinen paranee varmasti? Vai jotenkin pohjustaa pahimman varalle?

En tiedä. Toivon vain ihan pirusti, että huominen on parempi kuin tänään.

Pieni perunanpurija

Esikoisen kanssa syöminen tuntui pitkään olevan tuskaisen vaikeaa temppuilua, kaukana idyllisen rauhallisista perheen yhteisistä ruokahetkistä. Siksipä en olekaan nyt toisella kerralla pitänyt erityistä kiirrettä kiinteisiin ruokiin tutustumisen kanssa. Viisi kuukautta tuli kuitenkin täyteen joulukuun lopussa, ja kun syöttötuolissa istuminen alkaa pikku hiljaa onnistua, päätettiin tänään kokeilla.

Perunasose ei lusikasta syötettynä saanut suuren suurta innostusta osakseen, mutta kun lykkäsin tarjottimelle pari parunatikkua ja tyttö sai olla omatoiminen, olikin jo aivan toinen ääni kellossa:

Ripaus tervettä epäluuloa...

...mutta uteliaisuus kuitenkin voitti!

Sormiruokaillen taidetaan lähteä siis liikkeelle tällä kertaa, ja mikäpä siinä. Hyllystä löytyy jo valmiiksi suht tuore kotimainen teos Minä syön itse - Sormiruokailun käsikirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille. Ja itse asiassa niillekin joita ei oikeastaan kiinnostaisi! Kirjan ote on ihanan rento eikä tiukkapipoista tuputtamista. On ihan okei sekä sormiruokailla että syöttää soseita, jos se tuntuu itsestä sopivalta. Ehkä parasta oppaassa on loppupuolen reseptiosio, jossa on paljon hyviä ideoita koko perheelle sopivien helppojen yhteisten ruokien valmistamiseen.

Kuvissa näkyvä syöttötuoli on muuten samanlainen Svan, joka jo isoveljelle aikanaan hankittiin. Nyt meillä on niitä kaksi, sillä vanhempi tuoli on jo jonkin aikaa toiminut taaperon istuimena ilman turvakaaria ja tarjotinta.

Onneksi muutkin tekee sitä

Linda Saukko-Rauta, tuo mainio, hauska ja oivaltava sarjakuvantekijä, kiteytti ajatukseni tänään:

Kuva: Saukon Taivaspaikka

Vuosi vaihtuu

2008: Olin niin rakastunut sekä mieheen että Fallout 3:en, ettei muuta tarvittu.

2009: Kasvattelin mahaa vielä salassa enkä uskaltautunut juhlimaan.

2010: Olin seota väsymyksestä ja tissi kiinni viisikuisessa vauvassa.

2011: Maha kasvoi taas, eikä mua mihinkään bileisiin enää edes pyydelty.

2012: Varmaan jumissa kotona jälkikasvun kanssa jälleen. Epäilen, että vuosi vaihtuu nukkuessa jo kolmannen kerran putkeen.

Autoton lapsiperhe matkustaa

Joulu tuli ja joulu meni täysihoidossa vanhempieni luona Keski-Suomessa. Joulunviettopaikan valinta ei meidän perheessämme onneksi ole ongelma, siirtyminen paikasta A paikkaan B sen sijaan on. Emme omista autoa, koska normaali arjessamme emme lähtökohtaisesti tarvitse sitä mihinkään. Asumme Helsingin kantakaupungissa erittäin hyvien julkisten kulkuyhteyksien lähellä. Täällä auto olisi enemmän riesa kuin ilo, ja sekä minä että mieheni keksimme autottomana säästetyille rahoille ihan riittävästi käyttöä.

Mutta sitten on tuo välimatka sukuloimaan ja mökille. Rattoisat 400 kilometriä ja rapiat päälle. Mitään viisasten kiveä emme ole vielä keksineet, miten matkan taittaisi mahdollisimman järjevästi ja miellyttävästi. Vuokra-auto tulee tietenkin ensimmäisenä mieleen, ja viikonloppureissuissa se olisikin ehdottomasti järkevin vaihtoehto. Koska välimatkaa on sen verran paljon, emme kuitenkaan usein viitsi vaivautua vain parin päivän takia, vaan vietämme perillä pidemmän pätkän. Silloin vuokra-autonkin kustannukset pompsahtavat reilusti ylöspäin, varsinkin kun perillä ollessamme emme taas tarvitse omaa autoa lainkaan.

Junalla pääsee Jyväskylään saakka, bussilla vähän likemmäs, mutta vähintään viimeiset kilometrit kotiovelle on kuljettava omalla autolla. Ja metrinkin automatka lasten kanssa tarkoittaa kahta turvaistuinta, minkä vuoksi muuten niin kätevä taksi on lyhyilläkin matkoilla poissuljettu vaihtoehto. Useimmiten matkaammekin junalla niin pitkälle kuin pääsemme ja viimeiset 100 km isäni kyydissä. Esikoisen jättimäinen turvaistuin on siirtynyt suht pysyvästi isovanhempien luokse, kuopuksen kaukalon juuri ja juuri jaksaa kantaa mukanaan.

Kun liikuteltavana on kaksi aikuista, kaksi lasta istuimineen ja koko köörin matkatavarat, on matkustamisesta aika usein leikki ja riemu kaukana. Tämän syksyn saldona omalla kohdalla on mm. infernaalinen paluumatka yksin kahden vuorotellen sontivan lapsen kera ja loppuhuipennuksena junan penkiltä lattialle turvakaukalossa valunut 2kk vauva.

Ai niin, ja mainitsinko jo ne kaksi kissaa?! Tänä jouluna jätimme katit suosiolla kotiin hoidettaviksi.

412 km kotipihasta tähän

Maailman parasta leipää

Ihanan rentouttavaa puuhaa tämä leivän leipominen kera lasten! Yksi huutaa tylsyyttään naama punaisena sitterissä samalla kun toinen kaataa silmän välttäessä puoli kiloa merisuolaa valmiiksi mitattujen jauhojen joukkoon. Onneksi ei sentään suoraan taikinaan, joten tilanne selvitetty ja nyt on taas tarjolla maailman parasta leipää.

Reseptin ja taikinajuuren olen saanut äidiltäni, hän puolestaan omaltaan. Mikään sukuperinne ei kuitenkaan ole kyseessä, vaan jostain lehdestä on mummo tainnut tämän "terveysleivän" ohjeen alunperin keksiä (liekö vaikka tämä Ritvan versio). Äidin tekemää leipää on nautittu ainakin omissa ylioppilasjuhlissani ja varmaan jo vuosia sitäkin ennen. Itse tein ensimmäiset leipäni 2,5 vuotta sitten, ja sen jälkeen säännöllisesti vähintään joka toinen kuukausi. Alkuperäistä ohjetta on tullut muokkailtua oman mielen mukaan vaihtelemalla ruis- ja vehnäjauhojen suhteita sekä käyttämällä erilaisia siemeniä. Raskausaikana esimerkiksi korvasin pellavansiemenet kokonaan pinjan-, kurpitsan- ja seesaminsiemenillä.

"TERVEYSLEIPÄ"

Ensimmäisenä päivänä sekoitetaan:
2,5 dl taikinajuurta
1,5 l kylmää vettä
3 dl pellavansiemeniä
3 dl auringonkukansiemeniä
8 dl vahnäjauhoja
12,5 dl ruisjauhoja

Seoksen annetaan seistä 12-24 tuntia.

Seuraavana päivänä lisätään:
5 dl haaleaa vettä
2 rkl suolaa
n. 14 dl karkeita ruisjauhoja (usein vähän vähempikin riittää)

Pala taikinaa otetaan seuraavaan leipomiskertaan. Juuri säilyy jääkaapissa 2 kk.

Taikina jaetaan (oliivi)öljyllä voideltuihin (ja halutessaan mannaryyneillä leivitettyihin) vuokiin. Tavalliseen uuniin mahtuu 3 vuokaa. Leivät saavat nousta 2-6 h kelmun ja pyyhkeen alla (niin että ovat "pulleita" mutta eivät valu yli vuokien reunojen).

Paistetaan 1 h 45 min 175-asteisessa uunissa, kumotaan pellille ilman vuokia ja jatketaan paistamista vielä puoli tuntia.

Meidän perheessä kaikki leivät viipaloidaan ja laitetaan pakkaseen. Sieltä voi napata viipaleen tai pari kerrallaan, sulattaa nopeasti leivänpaahtimessa ja nauttia tuoreen leivän mausta niin kauan kuin tavaraa riittää... yleensä ei kovin kauan, niin hyvää tämä on. (Varoitus! Pieruvaara on ilmeinen.)

Hetken taika

That magical moment when both kids are sleeping like a baby...

...ja mitä ihmettä mä teen? Vapaa-aikaa keskellä päivää, mitä se sellainen on?

Lundian pop-up ja suunnittelupalvelu

Hahaa, päivän Hesaria selatessa sattui silmiin varsin sopiva mainos:

Ilmaista sisustussuunnittelupalvelua, kuin tilauksesta! Meillä on viime talvena ostettu Lundian kirjahylly, joka ei nykykokoonpanossa tule sopimaan tulevaan olkkariin. Pitää siis joka tapauksessa ostaa lisäosia ja päivittää hyllyn ilmettä. Lundia on muutenkin miellyttänyt silmää entistä enemmän viimeaikoina ja ainakin yksi pakkohankinta, uusi tv-taso, voisi hyvinkin olla samaa sarjaa.

Kävin tytön kanssa pyörähtämässä tuolla Bulevardin pop-up-liikkeessä ja pitää seuraavaksi lähetellä suunnittelupalveluun pohjapiirrustusta, omia ideoita, nykyisten huonekalujen mittoja ja toiveita. Palvelu on kuulemma melko uutta heillä, eikä tätä ennen juuri mainostettu. Vaikka taka-ajatuksena tietenkin on myynnin lisääminen, ei suunnitteluavun käyttäminen kuitenkaan velvoita ostamiseen. Tykkään!

Raksalla

Joskus kaukana menneisyydessä pohdittiin, pitäisikö ostaa vaiko eikö. Nyt muuttoon on aikaa muutama kuukausi, ja tänään pääsimme ensimmäistä kertaa käymään tulevassa kodissamme. Varsin sympaattinen oli se raksamies, joka kaivoi vaihtovaatteet tulevan lastenhuoneemme vaatekaapista ja vähän nolona vaihtoi housuja samalla pahoitellen, ettei ollut ehtinyt vielä lopetella työpäiväänsä.

Kaikki oli periaatteessa niin kuin pitikin, mutta jotenkin asunto tuntui ahtaammalta kuin nykyinen kämppämme, vaikka neliöitä pitäisi olla saman verran. Jopa pikkaisen enemmänkin. Olisiko se seinä keittiön ja olohuoneen välistä pitänyt sittenkin jättää rakentamatta? Nyt se kuitenkin on siinä ja sen kanssa on elettävä. Palapelin pyörittely on jo alkanut: Mihin sohva, entä keittiön pöytä ja kirjahyllyt? Pitäisikö turvautua ammattilaisen apuun? Ja jos, niin kenen ja mitä se maksaa? Myös vinkkejä helppokäyttöisistä sisustussuunnitteluohjelmistoista otetaan vastaan.

Keittiö

Olohuone eteisestä päin kuvattuna

Kylppäri ja eteisen kaappeja

Makuuhuone (todnäk lasten) ja raksamiehen popot

Makuuhuone

Makkarin kaapit, taustalla näkyy keittiö

Joulun toivelahjat

Sattuneesta syystä en ole heinäkuun lopun jälkeen juuri nukkunut muuten kuin parin tunnin pätkissä. Ehkä se alkaa hieman näkyäkin. Huomasin tänään seisovani vauvan ja kolmen haisevan roskapussin kanssa kerrostalomme rappukäytävässä ilman laukkua - ja sen myötä myös avaimia ja rahapussia. Onneksi olimme täysissä ulkotamineissa lähdössä hakemaan isoveljeä päivähoidosta, kännykkä sentään löytyi takin taskusta ja hissistä yhytetty ystävällinen naapuri päästi roskahuoneeseen. Nou hätä, mies tuli töistä ja pelasti. Mutta:

****

Rakas Joulupukki,

Minulla on tänä vuonna vain yksi toive
UNTA PERKELE!

Omasta mielestäni olen ollut aika kiltti koko vuoden.

Joulurauhaa,
H

****

Uusintayritys

Hei, olen hengissä!

Blogini minimaalinen lukijakunta ehkä havaitsi (tai sitten ei...), että katosin linjoilta noin vuosi sitten. Mitään kovin erikoista ei tapahtunut, elämä vain työllisti enemmän kuin ennen eikä työn ja lapsenhoidon lomassa oikein tuntunut jäävän aikaa blogikirjoitteluille. Myös itsekritiikki  ja -sensuuri iskivät: en oikein tunnistanut itseäni mistään tietystä blogigenrestä (äitiys, sisustus, käsityöt, ruoka...) ja omat räpellykset vähän joka rintamalla tuntuivat kaikinpuolin liian vähäpätöisiltä julkaistavaksi.

No onko jokin sitten ratkaisevasti muuttunut vuodessa? Eipä juuri. :) Olen kuitenkin kaivannut blogaamista koko hiljaiselon ajan ja ystävän esimerkin kannustama päätin antaa Wa-na-biille uuden mahdollisuuden. Onhan koko tämä vuosi 2012 ollut tavallaan uusintakierrosta - heinäkuun lopulla, tasan kaksi vuotta ja yksi päivä esikoisen syntymän jälkeen, kävin Kätilöopistolla pungertamassa pojalle pikkusiskon.

Äitiys"lomalla" siis jälleen, tällä kertaa ilman harhoja lomailusta.

Ravintolapäivää odotellessa

Varasin pöydän. Ilja ja Ella, aikuisystävällinen vauvaravintola tarjoilee brunssia ravintolapäivänä 19.11.2011 Arabianrannassa.

Kuva: Ilja ja Ella

Lupailtu menu kuulostaa herkulliselta:

• Linssipyörykät kahdella kastikkeella
• Yrteillä maustetut uunijuurekset
• Tuoreet sämpylät, merisuolakiteillä maustettu voi, vihanneksia
• Luomukananmunat
• Hedelmälajitelma
• Turkkilainen jugurtti, kotitekoinen mysli, kotimaiset marjat
• Omenatuoremehu
• Kahvi, tee

+ Ekstrat: suklaakakku ja kuohuviini!

Ravintolapäivän molemmat brunssikattaukset on jo varattu loppuun.

Spede

Lapseni 1 v 2 kk ei juuri puhu (paitsi siansaksaa), mutta kyllä hän Speden lehtikuvista tunnistaa.

"Missä on Spede?"

PS. Mut ei se puhumattomuus mitään haittaa, Spedekin puhui vasta kolmevuotiaana...

Kulmio

Suunnittelija Maija Puoskarilla on uudet nettisivut. Sieltä löytyy kaikkea kaunista. Esimerkiksi nämä Kulmiot, voisin ottaa vaikka tulevan kodin seinälle.

Kuva: maijapuoskari.com

Unihommia

Tiedän, tiedän... hiljaista on ollut. Ketä kiinnostaa lukea blogia, jossa ei koskaan tapahdu mitään? Enivei, ylihuomenna alkaa työt, lapsi on harjoitellut (= karjunut) kohta kaksi viikkoa päiväkodissa ja minä se en vain tunnu saavan mitään järkevää aikaiseksi. Onneksi meillä sentään nukutaan hyvin, yleensä. Pystyn eläytymään silti myös tähän:

Kiitos videon löytymisestä kuuluu mainiolle Salamatkustaja-blogille.

Ihania vaikeita valintoja

Reilu viikko mökillä vierähti juhannuksen jälkeen ilman nettiä, Työleiri osa II -postaus ehkä luvassa lähiaikoina, jos kamerasta löytyy kuvia puuhasteluista. Kotiin palatessa postien seassa odotti jälleen lisää papereita ATT:n kuoressa: kaupantekopäivä, materiaalivalinnat ja muutostyöohjeet! Nyt alkaa siis vajaan puolen vuoden pähkäily. Mitä lattiaan? Millainen taso keittiöön? Mitkä laatat? Pirun vaikeaa, mutta samalla ah niin ihanaa! Materiaalivalinnat on päätettävä vuoden loppuun mennessä, mutta tarjouspyynnöt mahdollisista muutostöistä on tehtävä jo aiemmin. Muutosbudjetti on "onneksi" lähes nolla, joten melko pitkälle vakiomatskuilla on pärjättävä.

Eniten tällä hetkellä mietityttää lattia. Joka huoneeseen tulee parketti, eikä talous taivu muihin kuin vakiovaihtoehtoihin. Valittava on siis Upofloorin saarni-, tammi- tai valkomattalakattu tammiparketti. Juuri tänään vaaka kallistuu valkomattalakatun tammen puoleen, mutta mitenhän huomenna?

Kuva: Upofloor

Rulla

Kroppani ei selvästikään ole tottunut heiluttamaan tuntitolkulla harjaa, haravaa, lapiota tai rautakankea, saati sitten viskomaan märkää hiekkaa ja kiviä lanteita myöten järvessä. Selkää sanoo au.

Onneksi kotona kaapissa on pelastus. Ei ole pilatesrullan voittanutta.