Puuroa sormin

Sormiruokailuseikkailut jatkuvat. Olen pysynyt kuopuksen kanssa hyväksi havaitulla linjalla, eli kiinteää ruokaa on tarjolla 3-5 kertaa päivässä sopivasti päiväunien lomaan sovitettuna, joko soseena tai omin sormin syötävänä.

Lasten ruokkimisessa aamu- ja iltapalat ovat osoittautuneet kaikista vaikeimmiksi. Suositukset tuntuvat aina lähtevän siitä oletuksesta, että kaikki lapset haluavat syödä kaksi kertaa päivässä puuroa. Eivät ainakaan meillä. Liekö syypää äidin onnettomat puuronkeittotaidot, esimerkin puute (mun mielestäni puuro on syömäkelpoista lähinnä silloin, kun koko lautanen on täynnä voisilmiä) vai mikä, mutta puuro ei ole kummallekaan jälkeläiselle juuri maistunut.

Öh... Nam?

Mutta yrittänyttä ei laiteta! Pöllin taas ideoita verrattomasta Minä syön itse -opuksesta, ja tuunasin neljän viljan puuron omenaraasteella sekä ripauksella neilikkaa. Epämääräiseltä näyttävä möhnä syöttötuolin tarjottimelle (on muuten kätevä!), ensimmäiset suupalat valmiiksi lusikkaan ja nam nam - hyvin maistui, kun sai vielä ihan omin käsin popsia.

Sormin syötävä omppupuuro

2 dl vettä
1 dl puurohiutaleita
1 omena
hippunen jauhettua neilikkaa

Keitä puuro pakkauksen ohjeen mukaan. Raasta omena (käytin raastinraudan isompaa rei'itystä). Sotke keskenään ja mausta pikku hippusella jauhettua neilikkaa.

Syöminen toimi meillä parhaiten niin, että nostelin yhdellä lusikalla pieniä könttejä neidin omassa kädessä olevaan lusikkaan, josta ne päätyivät suht hyvällä onnistumisprosentilla suuhun.

Kotiäidin leppoisa arki

Washington Postin kolumnisti Carolyn Hax on vastannut neuvontapalstallaan varsin tyhjentävästi kysymykseen Why don't friends with kids have time?. Alkuperäinen juttu on jo vuodelta 2007, mutta pompsahti taas kiertämään Facebookissa ja sattui silmiini. Koko teksti kannattaa lukea, mutta varsinkin seuraavat kaksi asiaa täytyy yrittää muistaa itsekin seuraavan kerran kun joku tiedustelee, mihin kaikki leppoisa vapaa-aikani kotirouvana valuu ja miksi joskus mahtaa stressata:

• Constant attention. Lapset vaativat jatkuvaa huomiota. Siis ihan jatkuvaa. Pakoon ei pääse.

Kuva: howtobedad.com

• It's needing 45 minutes to do what takes others 15. KYLLÄ! Ehkä yksi ärsyttävimmistä asioista lasten kanssa on kaiken mahdollisen jatkuva keskeytyminen, mikä puolestaan johtaa kaiken mahdollisen pitkittymiseen. (Arvatkaa kauanko olen kirjoittanut tätä muutaman rivin tekstiä ja montako kertaa homma on keskeytynyt? Jep.)

Eikä siinä mitään. Kyllähän se voi ihmeelliseltä tuntua, jos itsellä ei lapsia ole, tai sitten vaihtoehtoisesti on joku mystinen supermutsi jolla vain kaikki onnistuu eikä mikään koskaan tunnu raskaalta tai ikävältä. Voin milloin tahansa myöntää, omat käsitykseni lapsiperheen arjesta ja pienistä lapsista ylipäätään ovat olleet täysin harhaisia ennen omaan jälkikasvuun tutustumista. Ja tämä on ehkä johtanut joskus myös valitettavan moukkamaiseen käytökseen ja typeriin kommentteihin. Olen esimerkiksi hieman närkästynyt pienen vauvan vanhemmille, jotka eivät mainion keikan jälkeen halunneetkaan jatkaa iltaa meidän muiden (tarvitseeko edes sanoa, että silloin vielä lapsettomien) kanssa baarissa, vaan poistuivat jo yhden tuopin jälkeen. Auts. Kun en silloin tajunnut pyytää anteeksi, niin pyydän nyt. Ihan vakavissani kuvittelin, että jo lähes vastasyntyneenkin voi tuosta vain jättää suunnilleen kenen tahansa hoidettavaksi yhdeksi yöksi.

Ruutuaikaa

Meillä on uusi televisio (kavereiden kesken Samsung UE40ES7005). Se on minusta hieno ja hyvä, vaikka joku hifistelijä voi toki olla toista mieltä. Samsungin 7-sarjan led-televisioissa miellytti aluksi ulkonäkö, vasta sen jälkeen selvitimme speksejä tarkemmin. Isoin kädenvääntö miehen kanssa käytiin ruudun koosta (40" vai 46") - minun kantani voitti ja selvisimme hiukan halvemmalla. Ihan oikeasti kyse ei ollut rahasta, vaan katseluetäisyydestä. Pieneen asuntoon ei isompaa tarvita (uusi TV-taso sen sijaan tarvitaan, mutta ei siitä nyt sen enempää).

Viimeisen kahden ja puolen vuoden lapsellisena aikakautena televisionkäyttöni on muuttunut varsin paljon. Enkä tarkoita pelkästään lastenohjelmien paluuta omalle TV-kartalleni. En katso televisiosta nykyisin juuri mitään samaan aikaan muun Suomen kanssa. Vaikka kuinka lukisin aamulla Hesarin takasivua ja bongailisin kiinnostavia ohjelmia, en kuitenkaan satu oikeaan aikaan ruudun ääreen. Tallentava boksi on toki keksitty, muka kuka ne kaikki tallenteet ehtisi katsoa ja milloin? Lisäksi epäilen, ettei ne eilisen kymppiuutiset enää tänä aamuna niin valtavan kiinnostavia olisi.

Suurin muutos on kuitenkin ehkä se, että elokuvat ovat vaihtuneet tv-sarjoihin. Minulla ei yksinkertaisesti enää ole päivässäni sellaista vapaata hetkeä, johon kokopitkä elokuva mahtuisi (Autot, Wall-E, Kaunotar ja Kulkuri tai Pekka Töpöhäntä ovat poikkeuksia, koska niitä voi töllöttää yhdessä lapsen kanssa... yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan). Saati sitten että aivojen kapasiteetti riittäisi keskittymään elokuvaan. Noin tunnin mittainen jakso tai hyvinä iltoina parikin istuu täydellisesti siihen hetkeen, kun molemmat lapset ovat illalla vihdoin unessa ja ehdin syödä (valitettavan usein yhdistetyn) päivällisen ja iltapalan. Aiemmin en voinut lainkaan käsittää tv-sarjojen hankkimista DVD-bokseina, nyt niitä löytyy olohuoneen hyllystä pitkä rivi ja tallentava boksi täydentää tarjontaa.

Ainakin seuraavia on tullut seurattua, katsottua kokonaan läpi tai ainakin kaikki toistaiseksi tehdyt kaudet (jos eivät ole tuttuja, tsekkaa IMDb:sta):

• The Wire
• Battlestar Galactica
• Mad Men
• Downton Abbey
• Dexter
• Boardwalk Empire
• The Pacific
• Band of Brothers
• Game of Thrones
• Breaking Bad
• Firefly
• Sons of Anarchy
• Stargate SG-1
• Southland
• Sopranos
• Star Trek: Deep Space Nine

Mitä tästä vielä puuttuu? Varmasti paljonkin, mutta jostain on aina aloitettava. Ja moni sarja jatkuu vielä, uusia jaksoja odotellessa. Joulupukki toi Mad Menin vitoskauden, joten sitä varmaan seuraavaksi. Entäs sen jälkeen?

Vaikeita asioita

Ystävän lapsi makaa teholla hengityskoneessa katastrofaalisesti pieleen menneen leikkauksen jäljiltä. Myös oma lähisukulainen on tajuttomana sairaalassa, emmekä tiedä kuinka hänen käy. Arvatenkin tunnelmat ovat apeat, ja tietysti sen huomaa myös lapsi. Kuulee isänsä huolestuneen äänen puhelimessa sekä meidän vakavat keskustelumme. Tietää, ettei kaikki ole nyt ihan niin kuin pitäisi.

Ensimmäistä kertaa huomaan miettiväni, miten 2,5-vuotiaalle puhutaan sairaudesta, jopa kuolemasta. Pitäisikö sanoa mitään? Vakuuttaa että kaikki on hyvin ja läheinen paranee varmasti? Vai jotenkin pohjustaa pahimman varalle?

En tiedä. Toivon vain ihan pirusti, että huominen on parempi kuin tänään.

Pieni perunanpurija

Esikoisen kanssa syöminen tuntui pitkään olevan tuskaisen vaikeaa temppuilua, kaukana idyllisen rauhallisista perheen yhteisistä ruokahetkistä. Siksipä en olekaan nyt toisella kerralla pitänyt erityistä kiirrettä kiinteisiin ruokiin tutustumisen kanssa. Viisi kuukautta tuli kuitenkin täyteen joulukuun lopussa, ja kun syöttötuolissa istuminen alkaa pikku hiljaa onnistua, päätettiin tänään kokeilla.

Perunasose ei lusikasta syötettynä saanut suuren suurta innostusta osakseen, mutta kun lykkäsin tarjottimelle pari parunatikkua ja tyttö sai olla omatoiminen, olikin jo aivan toinen ääni kellossa:

Ripaus tervettä epäluuloa...

...mutta uteliaisuus kuitenkin voitti!

Sormiruokaillen taidetaan lähteä siis liikkeelle tällä kertaa, ja mikäpä siinä. Hyllystä löytyy jo valmiiksi suht tuore kotimainen teos Minä syön itse - Sormiruokailun käsikirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille. Ja itse asiassa niillekin joita ei oikeastaan kiinnostaisi! Kirjan ote on ihanan rento eikä tiukkapipoista tuputtamista. On ihan okei sekä sormiruokailla että syöttää soseita, jos se tuntuu itsestä sopivalta. Ehkä parasta oppaassa on loppupuolen reseptiosio, jossa on paljon hyviä ideoita koko perheelle sopivien helppojen yhteisten ruokien valmistamiseen.

Kuvissa näkyvä syöttötuoli on muuten samanlainen Svan, joka jo isoveljelle aikanaan hankittiin. Nyt meillä on niitä kaksi, sillä vanhempi tuoli on jo jonkin aikaa toiminut taaperon istuimena ilman turvakaaria ja tarjotinta.

Onneksi muutkin tekee sitä

Linda Saukko-Rauta, tuo mainio, hauska ja oivaltava sarjakuvantekijä, kiteytti ajatukseni tänään:

Kuva: Saukon Taivaspaikka

Vuosi vaihtuu

2008: Olin niin rakastunut sekä mieheen että Fallout 3:en, ettei muuta tarvittu.

2009: Kasvattelin mahaa vielä salassa enkä uskaltautunut juhlimaan.

2010: Olin seota väsymyksestä ja tissi kiinni viisikuisessa vauvassa.

2011: Maha kasvoi taas, eikä mua mihinkään bileisiin enää edes pyydelty.

2012: Varmaan jumissa kotona jälkikasvun kanssa jälleen. Epäilen, että vuosi vaihtuu nukkuessa jo kolmannen kerran putkeen.